Selailen sinusta tekemääni veteraanikansiota. Se on hankittu Sotaveteraaniliitosta. Sitä koristavat sinivalkoiset isänmaan värit. Kansiossa on erilaista lähdeaineistoa: jäljennös armeijan kantakortistasi, veteraanin perinneasiakirja, Ähtärin sotaveteraanimatrikkeli, 19.divisioonan historiikki, 13. kranaatinheitinkomppanian sotapäiväkirjat sekä kirja JR 16 jatkosodassa eli jatkosodan hyökkäysvaihe Kiteeltä Sortavalaan 16.06.-01.09.1941.
Perinneasiakirjassa ovat henkilötietosi, kuvasi sotilaspuvussa, tiedot vanhemmistasi, tietosi armeija-ajalta sekä sotavuosilta, taistelupaikat sekä ylennykset ja kunniamerkit. Synnyit 21.03.1918 Ähtärissä Santeri ja Hilda Sipilän kahdeksantena ja nuorimpana lapsena.
Armeijan kantakortin mukaan sinut hyväksyttiin kutsunnoissa 09.09.1938 vakinaiseen palvelukseen. Palvelukseen astuit 05.05.1939 Hämeen ratsuväkirykmenttiin Lappeenrantaan, josta tuli komennus aliupseerikouluun 05.09.1939. Aselajisi oli jalkaväki ja kranaatinheittimistö. Sait 04.11.1940 siirron reserviin erikoiskoulutuksena heittimen johtaja. Sotilasura eteni seuraavasti: korpraali 09.12.1939, alikersantti 01.07.1940 sekä kersantti 19.10.1941.
Euroopan sotilaspoliittinen tilanne kuitenkin muuttui myöhemmin. Sait komennuksen kertausharjoituksiin Alavudelle 06.-20.05.1941. Aluejärjestelmän perusteella perustettiin 17.06.1941 (JR16) eli jalkaväkirykmentti 16. Jatkosota alkoi 25.06.1941. Palveluksesi jatkosodassa tapahtui JR16:n 13. kranaatinheitinkomppaniassa sekä Kevyt Osasto 18:ssa. Osallistuit taisteluihin Kiteeltä Otsoistenkylään ja asemasotaan Kannaksella, viivytystaisteluihin Taipaleella sekä Äyräpäässä.
Tuskin tiesit, että Kansa-taisteli – lehdessä 8/1972 oli kirjoitus taistelusta, jossa olit mukana otsikolla ”Heinäkuun päivä Koivikkomäen varjossa”. Menemme juttua referoiden kranaatinheitinjoukkueen taisteluihin.
”II/JR 16 joutui vastaamaan sen kannaksen puolustuksesta, jonka eräs komppania ja kranaatinheitinjoukkue 1721 miehitti Valkeavaaran suon ja Koivikkomäen välillä. Tie kulki erään pienen peltoaukeaman yli, jonka omistuksesta varhain aamulla käytiin katkera kamppailu. Krh-joukkue oli asemissa Koivikkomäen maastossa. Sitä uskottiin vielä päivän mittaan tarvittavan.
Aurinkoinen keskipäivä kului rauhallisesti lukuun ottamatta suoraan vasemmalta noin kolmen kilometrin päästä Okonmäen suunnalta kuuluvaa ankaraa tykistökeskitystä, vihollisen hallussa olevasta maastosta.
Heitinasemalla valmistauduttiin taisteluun. Ammuslaatikoita purettiin, ammuksia puhdistettiin, sytyttimiä kierreltiin paikoilleen, peruspanoksia ja lisäpanoksia laiteltiin ja jopa osaksi sytyttimen sokkanauloja jo poistettiin. Pientä touhua oli kaikilla.
Kranaatinheitinjoukkueen tulenjohtajana oli vuorossa pienehkö, kirkassilmäinen, älykäs kersantti Sipilä. Hän taisi tehtävänsä. Puolustusta suunniteltaessa hän osasi varata asemalleen paikan, jossa häntä kipeimmin tarvittiin. Valkeavaaran suon kapeimmalta kohdalta oli hyökkäys todennäköisin. Tulenjohtajan paikka sijaitsi keskeisessä asemassa, josta oli hyvä tähystysmahdollisuus, hyvä näkösuoja ja hyvä tulisuoja, josta tarvittaessa kiivaimmankin tulen alla oli kyettävä siirtymään vaihtoasemiin. Päivä kallistui iltaan. Metsän varjot pitenivät. Pahaenteinen hiljaisuus vallitsi.
Jotakin oli tulossa. Ihmeellistä pulinaa suon takaa alkoikin pian kuulua. Jalkaväkeä. Paljon heitä oli; ainakin pataljoona. He olivat jo ryhmittyneet hyökkäykseen - heittimet valmiina. Hakuammunta oli suoritettu jo aikaisemmin. Nyt he lähtivät suorana
seisten verkkaisesti taapertamaan kohti asemiamme. Kaikilla heittimillä annettiin tulta...
Samalla kertaa alkoivat myös omat jalkaväen aseet ”laulaa”, mutta ei myöhästynyt vihollinenkaan. Murhaavalla ristitulella konetuliaseillaan se alkoi asemiamme tulittaa ja painoi harvan puolustuksemme ”maahan”. Mutta kranaatinheitinkomppanian tulenjohtuetta se ei saanut toimettomaksi.
Nyt alkoi Sipilän suuri hetki. Tulikomento ikään kuin vapautti jännityksen heitinasemalla, mutta vain hetkeksi. Osumatarkkuudesta ei ollut kenelläkään epäilystä. Se oli koettu jo niin monta kerta. Kolme ammusta yhtä aikaa putosi putkiinsa. Mitä kummaa? Yksi kranaatti vain lähti matkalleen, toiset kaksi jäivät suutareina makaamaan putken pohjalle. No voi tupen rapinat, mitkä säpinät heittimellä alkoivat. Mistä tuommoinen johtui?
Peruspanos oli ollut liian löysä ja pudota moksahti ennen aikojaan putken pohjalle pitkäkseen ja kranaatti päälle. Ei ollut aivan pieni homma saada vaaralliset ja varmistamattomat suutarit pois putkesta. Putki irti vastalevystä ja kaataa kuin maito kannusta vastaanottajan kouriin vielä siten, ettei iskuriin satuta. Sipilä tulenjohtopaikalla hermostui vieläkin enemmän.
Ensimmäinen kranaatti onneksi pudota poksahti taajimpaan hyökkääjien joukkoon, joka herkkänä syttyen räjähti pinnassa ja teki pahaa jälkeä. Nyt vasta ensi kertaa hyökkääjät painuivat kontilleen, ketkä kykenivät.
Ammus tuli aivan liian yllättäen joukkoon, kun eivät kuulleet lähtölaukausta. Sopivasti putosivat kaikki yhden heittimen ammukset osoitettuun maaliin, mutta hyökkääjiä oli aivan liian paljon tuolla vauhdilla pidättämään. - Pienen ajan oli puhelin kuumana tulenjohdon ja aseman välillä. Meille tulee lähtö pian, lausahti Sipilä epätoivoisena. Mutta samalla hän sai kuulla iloisemman uutisen, että kaikki kolme jo ampuivat.
- Lyhennä 50! Tulta! Uraa! -Uraata huudetaan. Se kuului heitinaseman puhelimenkin kautta. - Taas oltiin pystyssä, kun kaikki kolme kranaattia poksahti sopivasti. Ne katkaisivat hyökkääjältä kärjen. Nyt vasta painuttiin matalaksi. Tätä jatkui kymmenen viisitoista minuuttia. - Jo näkyi paniikin oireita hyökkääjissä. Taakse mentiin koko rintaman leveydeltä.
Pahaa jälkeä oli tullut hyökkääjien massoihin... Kovassa kiireessä oli heittimille käydä kohtalokas vahinko. Ammunta kun taas rupesi käymään, niin se muodostui kilpa-ammunnaksi. Lataajalta murto-osassa helposti menevät korvat tukkoon, kuten nytkin kävi. Ei erottanut lähtikö kranaatti omasta vai naapurista ja oli juuri ehtimäisillään pudottaa uuden, kun entinen tulla poksahti putkesta ulos sormia hipoen. Mikä olisikaan ollut seuraus, jos ammus murto-osassa sekuntia olisi aikaisemmin putkeen pudotettu?
Tällöin olisi kaksi kranaattia räjähtänyt suojattomien miesten keskellä ja ilmanpaine ja sirpaleet olisivat räjäyttäneet ne ammukset, jotka oli varustettu sytyttimillä ja niistä oli poistettu varmistussokka. Lopuksi olisi koko ammusvarasto ketjuräjähdyksen tavoin tuhoutunut miehistöineen. Olisiko jäänyt tapaukselle silminnäkijääkään?
– Seis -komennon jälkeen vielä kuusi kranaattia räjähti perääntyvien keskuuteen. Se oli tykistön kielellä ”saattotulta”, kuoleman saattoa pakenevien joukkoon. Tulenjohtue tähysti ja kuunteli vielä hiljentynyttä etumaastoa, josta kuului haavoittuneiden valituksia. Tuo oli korvia särkevää ja hermoja koettelevaa kuultavaa.
Nyt nuo kovan kohtalon saaneet eivät enää olleet vihollisia, he olivat haavoittuneita ihmisiä, heitä oli autettava. Apua annettiin vain välillisesti. Hämärtyvässä kesäyössä ei -kenenkään maalta kuului haavoittuneiden läheltä aavemaista hissuttelua. He olivat hakemassa haavoittuneitaan. Heitä ei tulitettu. Kymmeniltä aron pojilta päättyi päivä iäksi siellä Laatokan- Karjalan korvessa, Koivikkomäen varjossa.
Näin päättyi kersantti Sipilän ja hänen tulenjohtueensa vaihto erään taistelupäivän tummuneessa kesäyössä.”
Olit sotatoimissa Karjalan Kannaksella kolme ja puoli vuotta. Sinut ylennettiin kersantiksi 19.10.1941. Ensimmäisen ja toisen luokan vapaudenmitalit sait 25.09.1941 ja 06.10.1944. Vapaudenmitalien myöntöperusteluissa todetaan seuraavaa: ”tarmokkuus kranaatinheitinryhmän johtajana” ja ”toiminut koko sodan ajan heittimen tulenjohtajana ja suuntakehäaliupseerina, lyhytputkisen heittimen johtajana toiminut menestyksellisesti ja rohkeasti.”
Palvelit jatkosodassa heittimen johtajana ja kranaatinheitinjoukkueen tulenjohtajana. Ojennan sinulle ja kaikille ähtäriläisille veteraaneille syvällä kiitollisuudella ”Rohkeuden tittelin” filosofi Erik Ahlmanin sanoin: ”Ihminen on rohkea ainoastaan siinä tapauksessa, että hän suorittaa jotakin huolimatta siitä, että hän tietää teon johdosta itselleen olevan odotettavissa mielipahaa, tuskaa, kärsimystä, vieläpä äärimmäisessä tapauksessa kuolemankin.”
Vuoden 1998 alkupuolella terveytesi alkoi heiketä. Sinut kutsuttiin viimeiseen iltahuutoon 07.02.1998. Veteraaniveljiä yhdistää hieno asevelihenki. Aseveljiesi saattamana sinut siunattiin haudan lepoon 21.02.1998 Ähtärin kirkossa. Saatoin vain aavistella, millaiset siteet teitä aseveljinä yhdistivät.
Kun tulee itsenäisyyspäivä, laitan pöydälle sotilaskuvasi, Suomen pienoislipun, jatkosodan standardin ja Ähtärin sotaveteraanien matrikkelin sekä kaksi kynttilää palaamaan. Veteraanikansiotasi selaillessa mietin, voiko isä antaa kolmelle pojalleen kalliimpaa lahjaa kuin vapaan isänmaan.
Sinun muistolle Heikki Klemetin säkein:
”OI, Suomi synnyinmaa ”EI muuta kunniaa kuin
suo helmallas sun poikasi kuulla kummultansa
onnellisena nukahtaa, sun kuusiesi kuiskinaa,
kun hän henkensä halvan kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon”
sulle antanut on”
Seinäjoki 06.12.2011
Jarmo Sipilä
