SUKULAISET, HYVÄT SUKULAISET

Täällä ei ole yhtään sukulaista, ei yhtä ainutta sukulaista, joka ei jollain kummallisella tavalla tuntisi outoa vetovoimaa ja mielenkiintoa toisiinsa. Se, juuri se on se syy, tai ainakin osa sitä syytä miksi me olemme täällä. Siinä on jotakin perin juurin jännittävää.

Minä en yleensä pane puheitani paperille. Puhun vapaasti. Mutta nyt. Mutta nyt olen kirjoittanut sanomiseni. En siksi, että tämä olisi jotenkin maata mullistavaa, vaan siksi että on jotakin poikkeuksellisen yleisellä tavalla erikoista olla yhdessä oman sukunsa kanssa. Palaan tähän omituiseen, mutta perusluonnolliseen asiaan vielä ehkä pitkästyttävän moneen otteeseen ja monelta kulmalta. Toivon, että jaksatte kuunnella.

Sukulaiset, hyvät sukulaiset! Sukukokous on oikeastaan luonteeltaan ja olemukseltaan hyvin merkillinen, vallan mammuttimainen asia: Tulemme kohtaamaan kaltaisiamme, samaan sukuun kuuluvia. Se on tietenkin meille jokaiselle hyvin selvää ja hyvin yksinkertaista.

Biologiassa ja ekologiassa tunnetaan eräs jokseenkin yleisesti esiintyvä ilmiö. Sen nimenä on epideiktinen kokoontuminen. Sitä esiintyy kaloista lintuihin ja liskoista nisäkkäisiin ihan kaikkialla. Se on jokseenkin universaali luonnon ilmiö. Sille ei ole tiede löytänyt selvää selitystä. Siinä saman lajin yksilöt kokoontuvat aika ajoin yhteen näennäisesti ilman mitään tarkoitusta.

Otan yhden esimerkin. Kaikki tuntevat västäräkin. Pesimäkauden päätyttyä ne kerääntyvät yhteen laajalta alueelta, samaan paikkaan, oleilevat siinä aikansa näennäisesti mitään olennaista tekemättä ja kaikkoavat sitten omille teillensä, kunnes taas samalla tavalla kokoontuvat. Tieteellistä selitystä tälle ilmiölle ei siis ole, mutta minulla on, vaikka tiedänkin, ettei tätä selitystä voi osoittaa sen paremmin oikeaksi kuin vääräksikään.

Västäräkit - ja kaikki muut samoin käyttäytyvät luomakappaleet - kokoontuvat yhteen katsomaan kaltaisiaan, omaa sukuaan.. Ne yksinkertaisesti pitävät sukukokousta, niin kuin mekin, lähestulkoon samankaltaisella, mutta omalla tavallaan.

Meidän esi-isämme uskoivat vielä kaksikymmentä sukupolvea sitten, että ihminen ja muu luonto ovat yhtä. Ja toimivat elämässä myös sen mukaisesti. Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Tämä ajatus, ihmisen huolenpito luonnosta, joka tarjoaa toimeentulon ja ympäristön, tyyssijan, luonnon kuunteleminen ja kuuleminen, on myös nykyaikaisen luonnonsuojelun ajatus. Västäräkillä on yhtä lailla olemassaolon ja elämisen oikeus kuin meillä ihmisilläkin. Ja meidän pitää pitää tästä huolta. Näin se oli aikanaan ja hyvin pitkän aikaa olikin.

Mutta sitten tapahtui räjähdysmäinen muutos. Palaan siihen vähän myöhemmin. Sen ymmärtämiseksi on kuitenkin tehtävä selväksi eräs hyvin olennainen asia.

Elämässä aikaa mitataan sukupolvissa. Sukupolviaika on tietenkin eri luomakunnan lajeille erimittainen. Esimerkiksi koiran tai västäräkin sukupolvi on kolme, ihmisen 30 vuotta, keskimäärin. Joillakin pikkupikkueliöillä, mikrobeilla sukupolviaika saattaa olla vain 20 minuuttia. Kaikilla muilla lajeilla se on jotakin siltä väliltä. Ihmisellä se on kuitenkin kaikkein pisimmästä päästä.

Ihmisen suku, joka nykyään asuttaa koko tämän meidän maapallomme, on vain noin 300 000 vuotta vanha, siis vain 10 000 sukupolvea. Se on maapallon elinhistoriassa ja sen elollisen luonnon esiintymisen aikaan verrattuna vain silmänräpäys, ei enempää. Kehittynyttä elämää, kasveja ja eläimiä, täällä on ollut noin 300 miljoonaa vuotta, siis noin tuhat kertaa kauemmin.

Silloin, 10 000 sukupolvea sitten, meidän esi-isiämme oli ainoastaan 1000 hengen heimo, ei enempää. Heidän jälkeläisiä me kaikki tämän maailman ihmiset olemme. Tämä voidaan nykyaikaisin geenitutkimuksin todistaa. Oli toinenkin ihmislaji, Neanderthalin ihminen. Se hävisi maapallolta noin 1000 sukupolvea sitten, mutta elää edelleen jokaisen meidän geeniperimässä. Tämäkin on voitu nykyaikaisin geenitukimuksin todistaa. Samaan aikaan kukoisti ensimmäinen korkeakulttuuri, eurooppalainen Gro Magnon kulttuuri. Silloin luotiin ne huikean loisteliaat luolamaalaukset, jotka ovat onneksi säilyneet meidän päiviimme saakka, ja kaikki se muu ilmeisesti yhtä loistelias, joka ei ole säilynyt.

-Ensimmäiset, ehkä hieman alkeellisemmat taideteokset olivat toki syntyneet jo kolme kertaa aikaisemmin, noin 3000 sukupolvea sitten. Ne ovat ihmisen taiteen kivijalka, perustus ja heijastavat ihmisen ikiaikaista kauneuden kaipuuta. Samaan tapaan on varmaan syntynyt runouskin ja kaikki vanhat kertomukset ja Kalevalan runot. Muistitieto kulki sukupolvelta seuraavalle suullisesti, riimit on helppo muistaa. Kauneus on ihmisen silmässä, riimit ja sävelet korvassa. Meillä kaikilla on kauniita kuvia kotimme seinillä ja yhtä lailla kirjoina hyllyssämme.

Yhdeksän tuhatta sukupolvea ihmislajille oli riittänyt vapaa vaellus luonnossa, metsästys, keräily ja kalastus, oleminen ja lisääntyminen ja elämästä nauttiminen. Maanviljelys ja karjankasvatus alkoi Lähi-idässä ja Intiassa ja ehkä muuallakin noin 500 sukupolvea sitten. Kreikan ja Rooman antiikin kulttuurista on vain 100 sukupolvea, Isosta Vihasta 10, Suomen sisällissodasta surullisesta veljessodasta 3, Talvisodasta ja Talin-Ihantalan, Äyräpään ja Ilomantsin suurtaisteluista 2 sukupolvea.

Tämä on ihmislajin elämän ajan, meidän ja edellisten sukupolvien historia, jota me täällä nyt yhdessä koemme.

Ja nyt siihen räjähdysmäiseen mullistukseen, johon lupasin palata.

Maanviljelyn ja pysyvän asutuksen alkaessa 500 sukupolvea sitten maapallon ihmisiä oli ehkä 3 miljoonaa, yhtä paljon kuin meitä suomalaisia Talvisodan aikaan. Antiikin aikana, 100 sukupolvea sitten ihmisiä oli ehkä 30 miljoonaa, hieman enemmän kuin nyt kaikissa Pohjoismaissa yhteensä. Ison Vihan aikaan 1700-luvulla, 10 sukupolvea sitten, maailman ihmisiä oli noin 300 miljoonaa, vain jonkin verran vähemmän kuin nyt koko Euroopassa. Siitä lukien väestöräjähdys on ollut lähestulkoon täysin käsittämätön. Talvisodan ja Toisen Maailmansodan aikaan meitä oli miljardi eli 1000 miljoonaa, nyt 7 miljardia ja kahden sukupolven päästä ehkä jopa kaksinkertainen määrä.

Mihin me oikein mahdumme? Jääkö muulle luonnolle mitään tilaa? Pystymmekö huolehtimaan edes itsestämme, saati pitämään huolta luonnosta, västäräkistä ja taivaan linnuista?

Suomessa asiat ovat ankeista ajoista huolimatta tietenkin hieman paremmalla tolalla. Siitä saamme olla kiitollisia esi-isillemme, meitä edeltäneille sukupolville, sukulaisillemme, jotka ovat kärsineet ja kestäneet vaino- ja nälkävuodet ja ruton, vilun ja kurjuuden, uskoneet tulevaisuuteen ja tehneet työtä paremman huomisen eteen.

Iso Viha lienee kamalinta, mitä tämä kansa, tämä suku on kestänyt. Talvisota ja sen jatkosota muistetaan paremmin, siitä on vain kaksi sukupolvea. Ne sodat maksoivat meille 60 000 kaatunutta ja 130 000 sotainvalidia, Idän hyökkääjälle melkein kymmenen kertaa enemmän, kun tahtomattamme jouduimme sen laajentumisen nälän runtelemiksi. Sota on rumaa, se ei ole kaunista. Mutta hyökkäyksen uhrilla on oikeus puolustautua. Se on kansakunnan väistämätön välttämättömyys. Siitä on jo onneksi 2 sukupolvea. Se on vuosissa pitkä aika. Ja sen olemme onneksi saaneet elää jokseenkin rauhassa.

Suku elää asuinsijoillaan, haarautuu ja laajentuu, sen jäsenet saattavat hajaantua ja muuttaa muualle. Minullakin on pikkuserkkuja ja muita serkkuja yhteensä ainakin 300 Amerikassa, Kanadassa, Australiassa, Ruotsissa ja ehkä muuallakin. Meitä Suomesta lähtöisiä ja heidän jälkeläisiään on maailmalla ainakin miljoona. Mutta kaikkien juuret ovat täällä. Ja täällä me kokoonnumme. Ja ne kaikki muut ovat jossakin tajuntansa sopukoissa tietoisia juuristaan, ja tietoisuutensa kautta läsnä. Näin elämä sykkii ja jatkuu!

Yhtä jännittävää ja kiehtovaa kuin suku ja sen kertomus sukupolvelta toiselle ja suvun kokous, on kieli, jolla se puhuu ja pitää keskenään yhteyttä. Kaikki tiedämme Baabelin kielten kirjon. Kieli kehittyy sukupolvien saatossa ja muuntuu nopeasti, muodostaa murteita ja uusia kieliä. Rooman valtakunnan latinan, valtakielen ympäriltä, joka nykyisin on käyttökielenä käytännöllisesti katsoen hävinnyt, on 1500 vuodessa - siis 50 sukupolvessa - kehittynyt italian, espanjan, portugalin kielet. Se on tärkeänä pohjavireenä myös nykyenglannissa ja -ranskassa. Suomen kielessäkin sieltä on sanoja.

Kielen kautta säilyy ihmisen suvun ikimuisti. Otan vain yhden esimerkin. Kaikki me tiedämme mikä on mammutti. Sen nimi on säilynyt lähes kaikissa kielissä ainakin 300 ihmispolvea sillä alueella, missä tämä jättieläin aikanaan eli.

Muistitieto siirtyy sukupolvelta toiselle ainoastaan ja vain kielen kautta. Olin nelivuotias talvisodan vaikeina aikoina, ja sotaa paossa isoäitini hoivissa. Ja hän kertoi, mitä oli kuullut omalta isoäidiltään niistä kauheuksista, joita näillä kulmilla koettiin Ison Vihan aikana. Tämä oli ehkä kuullut ne vastaavasti isoäidiltään, jonka isoäiti itse eli ja koki ne kauheudet. Vieläkin ne kertomukset muistan.

Lisää olen lukenut. Isoäitini sanoi, useamman kerran: ”Kyllä tämä kestetään, Iso Viha, se oli paha!”

Iso Viha lienee todellakin kamalinta, mitä tämä kansa, tämä suku on saanut historiallisena aikana kokea ja kestää. Venäjän tsaari Pietari, liikanimeltään “suuri”, henkilökohtaisesti määräsi, että Pohjanmaan aikuinen väestö on tuhottava, naiset raiskattava, miehet tapettava ja lapset otettava orjiksi Venäjänmaalle. Yli 10 000 lasta vietiin Venäjälle ja myytiin neljä ruplaa kappale kuin eläimiä. Taisi siitä silloin saada yhteensä yhden nykyauton hinnan! Näitä Ähtärinkin lapsia myytiin edelleen pitkin maailmaa aina Persiaa, nykyistä Irania myöten. Jotkut joutuivat sattumalta hyvään taloon ja pääsivät palaamaan takaisin kotimaahan. Tätä kuvaa Sakari Topeliuksen tunnettu kertomus “Koivu ja tähti”, jonka varmaan moni minun ikäiseni ja nuorempikin on lukenut. Orjiksi Venäjälle viedyt sisar ja veli vaeltavat, etsivät koivua ja tähteä, jotka kotinsa tunnusmerkkinä muistavat, kunnes löytävät takaisin. Topeliuksen kertomus on aina antanut lohtua ja uskoa ankeina aikoina. - Osa väestä vältti tuhon piilopirteissä. Siitä kertovat vieläkin monet piiloalkuiset paikannimet. Murhe oli suuri.

Nyt aion mennä jonkin verran arvailun ja olettamuksen alueelle, merta edemmäksi kalaan. Tähän on kuitenkin selvät perusteet.

Epigeniikka tutkii arkitodellisuudessa moneen kertaan havaittua ilmiötä, jossa eliön geenit jollain merkillisellä ja osittain tuntemattomalla tavalla ottavat huomioon tämän eliön kokemia asioita. Ilmiötä ei vielä osata selittää, mutta se on taatusti olemassa, ja voidaan kokeellisesti osoittaa. Ja kun se on olemassa, se todennäköisesti voi vaikuttaa myös ihmisen elämässä, biologiassa. Ja jos se vaikuttaa, niin se saattaa vaikuttaa sukupolvien saatossa, samalla tavoin kuin esimerkiksi kieli kehittyy.

Evoluutio, lajien kehittyminen saattaa olla hämmästyttävän joutuisaa. Esimerkiksi tavallisen meikäläisen järvisiian on osoitettu jo kolmessa sukupolvessa sopeutuvan uuteen ravintovaraan, jos se joutuu ympäristöön, missä tätä ravintovaraa esiintyy. Siika on lajina geneettisesti varsin monimuotoinen, niin kuin on oma lajimmekin. Meidän sukupolviaika vain on huomattavasti pitempi!

Niinpä ei ole kummallista, että meidän ilmastossamme, vuodenaikojen vaihtelussa ja verraten karuissa luonnon oloissa, on kasvanut suku, joka pitkäjänteisesti ja suunnitelmallisesti rakentaa elämäänsä ja tulevaisuuttaan. Lämpimänä vuodenaikana, kun luonto kasvaa ja kukoistaa ja pelto kasvaa viljaa, on varauduttava pitkään ja pimeään talveen, koottava ruokaa varastoon ja varmistettava lämmin asunto, koti. Se on ollut omiaan ohjaamaan toisenlaiseen elämänasenteeseen, kuin alati lämpimässä etelässä, missä voi elää koko lailla huolettomasti kädestä suuhun, missä pelkkä oman ruumiin tuottama lämpö jokseenkin kokonaan riittää. Tänään nämä meidän pitkään kehittyneet ominaisuudet ovat suomalaisen vaurauden ja vastoinkäymisistä selviämisen tärkeä tausta- ja perustekijä. Näistä kumpuaa luovuus ja kyky ratkaista vaikeitakin ongelmia. Ja niistä kumpuaa myös “luova hulluus”, korkeatasoinen arkkitehtuuri, kirjallisuus ja taide.. Tältä pohjalta kasvaa Alvar Aalto, Aleksis Kivi, Väinö Linna ja Akseli Gallen-Kallela. Ja näillä sukupolvien saatossa hankituilla henkisillä eväillä selviämme varmasti myös tämän päivän taantumasta, lamasta, joka on sittenkin osoittautuva vain hiekanjyväksi, hiertymäksi kengässä verrattuna kaikkiin niihin joskus todella karmeisiin koettelemuksiin, joista meitä edeltäneet sukupolvet ovat aina kuitenkin selvinneet.

Nykyisin tiedetään jokseenkin varmasti, että ihmisen alkukieli jakautui varsin varhain - siis noin 10 000 sukupolvea sitten - kahteen haaraan. Toiseen kuuluu kiinan kieli ja eräät Tiibetin ja Siperian pienet kielikunnat. Ja toiseen kaikki muut, siis kaikki Amerikan intiaanien, Afrikan neekereiden, arabien, mongolien kielet sekä indoeurooppalaiset ja suomensukuiset kielet, ihan kaikki. 10 000 sukupolvessa on muotoutunut lähes tulkoon 10 000 kieltä ja niiden murretta.

Suomen kieli voidaan jäljittää uralilaiseen kantakieleen 6000 vuoden - siis 200 sukupolven taa. Varhaiskantasuomi kehittyi noin 3000 vuotta - siis 100 sukupolvea sitten. Silloin nykyiset suomalaiset ja Lapin saamelaiset puhuivat suurin piirtein samaa kieltä. Viron kieli ja muut Itämeren alueen suomensukuiset kielet kuuluivat samaan kielikokonaisuuteen. Viron kieltä tuskin enää ymmärrämme. Välistä tuntuu ihan tutulta, mutta yleisesti on vaikea saada tolkkua, ellei ole sitä varsinaisesti harrastanut. Kuitenkin suomi ja viro erkanivat vasta noin 1000 vuotta - siis 30 sukupolvea sitten.

Sukupolvet seuraavat toisiaan, niin kuin ne ovat aina seuranneet. Elämä jatkuu. Muistin varassa suusta suuhun esi-isiltä välittynyttä tietoa edustaa tätä nykyä kirjoitettu sana ja muisti. Ensin oli pelkkä sana, sitten kirjoitus, sen jälkeen kirja ja kirjapaino. Nyt on sanomalehti, romput, DVD-levyt, USB-tikut ja tietokoneen muisti. Internet ja muut vempaimet toimivat hirmuisella ja yhä kiihtyvällä nopeudella ja virtuaalimaailma täyttää bittiavaruutta ympärillämme. Kaikki tämä on tietenkin hyvä asia, jos kaikella tällä rakennetaan ihmisen hyvää ja valoisampaa tulevaisuutta.

Mutta: tuli on hyvä renki, kuitenkin huono isäntä. Uusi uljas maailma edessämme kaikkine suunnattomine mahdollisuuksineen ei toivon mukaan ole uhka eikä haaste vaan lupaus paremmasta. Vaikka maailma ympärillämme nyt myllertää monellakin tapaa, tulevaisuuteen tulee luottaa. Usko rakentaa tulevaisuutta. Mutta sen tulee rakentua sukupolvien saatossa koetelluille arvoille, työlle, tiedolle ja sivistykselle. Tähän kuuluu myös epideiktinen kokoontuminen, sukukokous, kaltaistensa yhteyden tunne ja yhteyden pito. Tämä on todellakin hyvin universaalia, yleismaailmallista, perustavaa laatua ja elämää syvästi koskettavaa. Mutta se on myös hyvin suomalaista, ja sellaisena ainutkertaista. Sitä ei ole muualla. Suvun kokous on osa tätä ikiaikaista elämän jatkumista ja kehitystä, josta me jokainen olemme osa ja jossa meillä on oma osamme.

Minä kiitän suuresti teitä kaikkia, hyvät sukulaiset, siitä että olette suoneet minulle tämän tilaisuuden kertoa siitä mikä minun mielestäni on tärkeää ja luo sen uskomattoman upean näyttämön, jonka keskellä tämä suku, meidän suku nyt yhdessä kokoontuu.